SELLULIITTI ONKIN HAPPAMUUTTA

Vartalon ihonalaiskudoksen appelsiinikuorimainen muhkuraisuus, jota yleisesti selluliitiksi kutsutaan, ei johdu rasvakudoksen määrästä, vaan mitä todennäköisimmin kudosten happamoitumisesta.

Yksi jos toinen lienee huomannut että myös hyvin nuorilla, hoikilla ja treenatuilla ihmisillä saattaa olla selluliittia. Toisaalta hyvinkin pulskan pyöreä henkilö voi olla aivan sileä ja piukeapintainen.

Jo vuosikymmeniä on - lähinnä saksalaisten ja ruotsalaisten toimesta pyritty selvittämään mikä osuus nautittujen ruoka-aineiden happo/emästasapainolla on yleiseen terveydentilaan. Lähinnä on haettu selitystä vaikeasti hahmotettaviin ja moni-ilmeisiin vaivoihin kuten nivel- ja reumavaivat, allergiat, ahdistuneisuus, korkea verenpaine jne. Tutkimusten edetessä on ilmennyt että myös kosmeettisina pidetyt ongelmat voivat olla seurausta kudosten happamoitumisesta.

Elimistö ponnistelee monin tavoin pitääkseen kaikissa olosuhteissa oman happamuutensa muuttumattomana. Valtimoveren happamuus on terveillä henkilöillä 7,35-7,45. Tämä on normaaliraja, josta on vain kapea liukumavara suuntaan ja toiseen. Ihminen joutuu hengenvaaraan jos valtimoveren pH laskee arvoon 7 tai ylittää 7,8.

Elimistön nesteissä ei happo-emästasapaino ole yhtä yksinkertainen kuin veressä. Suurin osa elimistön nesteistä on solunsisäisiä nesteitä, jotka ovat melko happamia. Niiden pH on noin viisi. Tämä on noin-arvo koska solun sisäisiä ominaisuuksia on vaikea tutkia.

Emäs/happotasapainoa säätelevät toisaalta keuhkot, toisaalta munuaiset. Kun näiden kapasiteetti ylittyy, siirtyy kuona-aineita "turvalliseen" varastointiin kehossa. Tutkimukset ovat osoittaneet, että tämä varasto on naisella ihonalaiskudos ja miehillä päälaki. Seurauksena naisille muodostuu päällekin näkyvää ihon muhkuraisuutta kun taas miehiltä harvenee hiukset.

Ruotsalainen tohtori Ragnar Bergin mukaan päivittäinen ruoka voidaan jakaa happoa tuottaviin, emäksiä tuottaviin ja happo/emästasapainon kannalta neutraaleihin. Paitsi ruokavalio, vaikuttaa happamoitumiseen esimerkiksi treenatessa ja raskaassa työnteossa lihaksiin kertyvä maitohappo. Siksi on niin tärkeää venytellä kunnolla jumpan ja urheilusuorituksen jälkeen.

Tavallinen ruokavaliomme happamoittaa

Kaikista elintarvikkeista muodostuu ruuansulatussysteemissä jonkin verran sekä happoja että emäksiä. Toimiakseen normaalisti elimistö tarvitsee niin emäksiä kuin happoja tuottavia ruoka-aineita. Suositeltava suhde on 7 kertaa enemmän emästä tuottavia kuin happoja.

Happoja tuottavat useimmat sekaruokavaliossa käytettävät elintarvikkeet kuten liha, kala, munat, juustot, useimmat viljat ja palkokasvit. Emäksiä tuottavat sitä vastoin useimmat raaoista kasviksista, tuoremehuista, vihreistä lehtivihanneksista, perunasta, juurikasveista sekä marjoista ja hedelmistä. Emäksisyys on sitä suurempi mitä tuoreempina ja käsittelemättömämpinä ne nautitaan.

Laktovegetaarista ruokavaliota noudattavan on helppo muuttaa ruokavalionsa enemmän emästä tuottavaksi vähentämällä viljojen ja palkokasvien määrää. Sekaruoan käyttäjät joutuvat emäsvoittoiseen ruokavalioon siirtyessään noudattamaan tarkempaa linjaa: heidän tulee syödä aterioilla viidestä seitsemään kertaa enemmän kasviksia ja perunaa kuin lihaa, kalaa, leipää ja munia.

Kysymys ei ole kaikkien happoa tuottavien ruoka-aineiden välttämisestä, elimistö tarvitsee monipuolisesti erilaisia ruoka- ja hivenaineita, vaan nimenomaan niiden saattamisesta tasapainoon keskenään. Varsinkin jos elimistömme ei jostain syystä pysty täysin käsittelemään niitä. Merkki tästä saattaa selluliitin muodostumisen lisäksi olla erilaiset kivut ja säryt. Liiallinen happamuus voi myös olla erilaisten rappeutumissairauksien, maksa-, vatsa-, munuais-, ja verenkiertoelimistön häiriöiden ja muiden aineenvaihdunnan vaivojen taustalla oleva syy. Se saattaa olla diabeteksen, kohonneen verenpaineen ja reumatilojen takana.

Elimistön liiallinen happamuus voi heikentää myös ienten ja hampaiden terveyttä ja johtaa hampaiden reikiintymiseen, heilumiseen ja lopulta irtoamiseen ilman näkyvää syytä sekä ientulehduksiin.

Hapot varastoituvat

Eri-ikäisillä ihmisillä ja eri yksilöillä kyky hajottaa ja poistaa elimistöön kertyneitä happoja vaihtelee. Nyrkkisääntönä voi pitää, että 35 ikään ehtiessään ihminen on keskimäärin yltänyt elimistönsä happosietokykynsä äärirajalle. Sekaruokavaliolla elävä aktiiviurheilija, joka ei kyllin hyvin huolehti maitohapon eliminoimisesta ja toisaalta epäterveellisesti elävä saattavat tavoittaa tämän rajan huomattavasti aiemmin. Aina on kuitenkin yläraja sillä, miten paljon munuaiset pystyvät niitä käsittelemään.

Jos ravinnosta syntyy happamia aineenvaihduntatuotteita enemmän kuin hikoilu, keuhkot ja munuaiset pystyvät poistamaan, käsitellään happojen ylimäärä elimistön puskurijärjestelmässä. Näin säilyy veren ja kudosnesteiden pH jotakuinkin vakiona. Ensin hapot pitää kuitenkin käsitellä jotenkin. Ylimääräiset hapot käsitellään tavalla, joka estää niitä vaikuttamasta veren happamuuteen.

Happamien aineenvaihduntatuotteiden merkittävin varastopaikka ovat sidekudokset. Ne kärsivät kuitenkin itse varastoimistaan aineista ja niiden normaali toiminta häiriytyy. Degeneraatiota pidetään kyseisen varastoinnin seurauksena. Juuri ihonalaiskerroksen "muhkuraisuus" ja kipeytyminen sekä arteroskleroosi ja erilaiset reumatyyppiset vaivat ovat tämän varastoinnin tulosta.

Toinen happojen varastointipaikka on luusto. Siellä niiden varastoituminen johtaa luukudoksen haurastumiseen ja osteoporoosiin kalsiumhukan seurauksena. Munuais-, sappi-, ja virtsatiekivien muodostumista pidetään eräänä elimistön hätäkeinona varastoida ylimääräisiä happamia aineita.

Vältä emäsryöväreitä

On myös sellaisia ruoka-aineita, joista itsestään ei varsinaisesti, muodostu happoja, mutta silti lisäävät elimistön happamuutta. Niiden vaikutuksesta elimistö joutuu turvautumaan omiin emäsvarastoihinsa. Näistä aineista haitallisimpia ovat sokeri, ydinvehnäjauhot, puhdistetut ja kovetetut rasvat sekä kaikki ruoat, joissa niitä on käytetty valmistusaineina. Tällä selittyy sekin, miksi vegetaristin elimistö saattaa olla yhtä hapan kuin sekaruoan syöjän.

Laskennallisesti on osoitettu, että 97 % käyttämästämme sokerista on omiaan nostamaan elimistön happamuutta. Kohtuuton sokerin käyttö on johtanut siihen että huomattava osa energiastamme tuleekin sokerista. Käytämme nykyään 100 g/henkilö päivässä, kun se vuosisadan alussa oli vain muutaman gramman verran. Makean turmiollisuudesta puhuttaessa ei kysymys ole pelkästään kaloreista, vaan valkaistun sokerin ja vehnäjauhojen vaikutuksesta koko aineenvaihduntaprosessiin, vitamiinien ja hivenaineiden kulumisesta "harakoille" ilman että elimistön toiminnot niistä hyötyvät.

Teksti: Ulla Andrejeff

Lähde: Kauneus.com - sisäisen ja ulkoisen kauneuden verkkolehti

<< Takaisin